Varjoista valoon – Ville Haavasoja haluaa antaa kasvot velkaantuneille
Ville Haavasoja antaa kasvot sadoilletuhansille ihmisille, jotka kantavat hiljaa sisällään velkataakkaa. Hän kertoo tarinansa, ettei kukaan muu joutuisi kulkemaan yhtä kivikkoista matkaa kuin hän. Samalla hän haluaa antaa toivoa heille, jotka ovat jo matkalla.Parikymppisenä Ville Haavasoja ajatteli olevansa kuolematon. Sitten hänestä tulikin isä 24-vuotiaana.
Ville uskoi, että hänen harteilleen kuului yksin kannatella lapsiperheen taloutta. Olihan miehiä kasvatettu sukupolvien ajan seisomaan omilla jaloillaan pyytämättä apua.
– Minulla oli sellainen ajatusmaailma, että minun kuuluu elättää perheeni. Tehdä asiat niin, että vain minun palkkani riittää. Olin todella sinisilmäinen elämää kohtaan, Ville muistelee.
Asunto- ja remonttilaina oli mitoitettu kahdelle työssäkäyvälle aikuiselle. Joka kuukauden lopussa tili oli yhtäkkiä 500 euroa miinuksella. Kun palkka ei riittänyt kolmen hengen elättämiseen, oli äkkiä saatava lisää rahaa.
Kaikki lähti pienistä lainasummista. Ensin Ville nosti muutaman kympin pikavippejä, sitten satasen. Lopulta Ville tarvitsi yhä suurempia lainoja kuitatakseen aiemmin nostettuja kymppien ja satasten vippejä.
Ensimmäiseen 2000 euron lainaan riitti puhelin, josta sai lähetettyä tekstiviestin.
– Lainojen hakeminen oli aivan liian helppoa. Ajattelin kyllä koko ajan, että selviän näistä. Siinä kohtaa, kun velkaantuu, ei ymmärrä, kuinka kauan kestää maksaa ne velat. Pystyt ottamaan monta tonnia muutamassa minuutissa, mutta sen takaisin maksaminen voi viedä vuosia.
Kun tiliotteissa vilisi eri lainafirmojen nimiä ja maksut erääntyivät, osa firmoista kieltäytyi myöntämästä lainaa. Velkaa oli kuitenkin kertynyt jo kymmenientuhansien eurojen edestä.
Epätoivoisesti Ville kahlasi läpi kaikki nettisivut, jotka huusivat nopeaa vakuudetonta luottoa. Hän syötti tietonsa, risti kätensä ja toivoi, jos jostain onnistuisi saamaan edes kympin tilille.
– Näin jälkikäteen voin sanoa sen olleen aivan hullun hommaa. Siinä kohtaa se oli kuitenkin todellisuutta, jota en toivoisi kenenkään ikinä elävän. Ajattelin, että se oli ainoa poispääsy tästä kaikesta. Oikeasti kaivoin vain itselleni kuoppaa syvemmäksi ja syvemmäksi, Ville huokaa.
Koitin vain selvitä jokaisesta kuukaudesta jollain tasolla.
Vaikka koko touhu tuntui järjettömältä, tuntui myös mahdottomalta toimia toisin. Tärkeintä ei nimittäin ollut, miltä pään sisällä tuntui, vaan miltä asiat näyttivät ulospäin.
– Paine siihen, miltä kaikki näytti muille, oli liian suuri. En voinut myöntää tilannettani edes itselleni. Koitin vain selvitä jokaisesta kuukaudesta jollain tasolla.
Ville ymmärsi, että kaikki tulisi pian kaatumaan. Hän etsi viimeistä pelastavaa oljenkortta. Hän sai vielä yhden viimeisen lainatarjouksen. Jos Ville panttaisi asuntonsa, hän saisi mittavan suuren lainan, jolla kuitata velat.
– Siinä kohtaa takaraivossa hakkasi jotkut kellot. Nyt ollaan niin syvissä vesissä. Minulla on talolainaa, jota en ole maksanut pois ja joka on pantattu. Nyt panttaisin sen uudelleen.
Ville ei tarttunut tarjoukseen. Hän ymmärsi, miten häikäilemättömästi ihmisen taloudellista ahdinkoa voitiin käyttää hyväksi.
Yli neljä vuotta Ville piti kaiken sisällään
Ville oli taitava lokeroimaan asioita mielessään ja erottamaan ne sillä tavalla toisistaan. Vapaa-ajalle, työlle, perheelle ja veloille oli omat lokerot. Velkalokero ei koskaan ollut samaan aikaan auki, kun mieli keskittyi perheeseen tai työhön. Sen sai aina työnnettyä mielen syvimpään nurkkaan ja avattua vain niinä hetkinä, kun kukaan ei nähnyt.
Sitten eräänä marraskuisena iltana lokeroa ei voinutkaan enää lukita. Ville oli lähtenyt yövuoroon ja tarkistanut tapansa mukaan, ettei postilaatikossa ollut laskuja. Posti oli kuitenkin jaettu tavallista myöhemmin, ja silloinen avopuoliso löysi käräjäoikeuden kirjeen. Ville oli menettänyt luottotietonsa.
– Se alkoi kaatua aika kovalla tahdilla. Siihen loppui kaikki salailu. Osaltaan tuli sellainen huokaus, helpotus. Kivi lähti sydämeltä, kun kaikki viimein paljastui, Ville muistelee.
Seuraavan puolen vuoden ajan perintäkirjeitä ja ulosoton kirjeitä tipahteli muovikassi kaupalla postilaatikkoon. Jokaista kirjettä Ville ei jaksanut edes avata. Vuosien salailun ja satojen unettomien öiden jälkeen hän oli sekä henkisesti että fyysisesti täysin rikki.
Kun luottotiedot menivät, vakuutusyhtiö irtisanoi tapaturma- ja henkivakuutuksen. Pankki sulki debit-kortin, jotta käyttötiliä ei voisi höylätä miinukselle, ja lähetti vasta viikon päästä uuden katevarauksella toimivan pankkikortin.
Ville tippui yhtäkkiä täysin tyhjän päälle. Hänestä tuntui, ettei hänen hengellänsä ollut enää mitään arvoa.
Mahdollisuus korjata virheet
Velkaa oli yli 100 000 euroa. Ville teki jatkuvasti ylitöitä. Joinain kuukausina hän maksoi palkastaan suuriakin summia ulosottoon. Hänellä oli valtava halu päästä elämässä eteenpäin korjata nuorena tekemänsä virheet.
Ulosotosta kerrottiin yksityishenkilön velkajärjestelystä, kun Ville oli maksanut kaksi vuotta velkoja. Velkajärjestelyä haetaan Käräjäoikeudesta yhdessä talous- ja velkaneuvojan kanssa. Velkajärjestelyssä velkoja lyhennetään 3–5 vuotta, minkä jälkeen loput velat saa anteeksi.
Yhdeksän piinaavan kuukauden jälkeen Ville sai päätöksen – kolme vuotta taloudellisesti tiukkaa elämää velkajärjestelyssä, sitten hän olisi velaton.
– Olin helpottunut. Vaikka tiesin samalla, että nyt alkaa tosi iso työ. Se on itsestä kiinni, maksaako kaikki, mitä kuuluu ja jokaisen erän. Tämä on kerran elämässä annettava mahdollisuus.
Toivo piti koko ajan elämässä kiinni
Villen velkajärjestely päättyi marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 2021. Samana päivänä hän kirjoitti avoimen päivityksen Instagramiin ja kertoi, mitä hän oli kymmenen vuotta kantanut sisällään.
– Halusin antaa tälle kasvot. Nykyinen avopuolisoni on opettanut avoimuutta. Maailmassa ei ole asiaa, josta ei voisi puhua, Ville kertoo.
Velkaantuminen opetti Villestä karulla tavalla viisaan rahankäyttäjän. Kymmenen vuoden velkavankeus on vaihtunut mielenrauhaan, jossa jokainen lasku on maksettu ajallaan ja jokainen ostos on punnittu tarkkaan.
Nyt 35-vuotiaana Ville on saanut elämän, josta hän on vuosia salaa haaveillut. Sitä elämää ei ojennettu hänelle hopeatarjottimella suoraan kasvojen eteen, mutta koko ajan se odotteli jossain nurkan takana. Ville ei nimittäin koskaan menettänyt toivoa.
– Raha-asiat ovat meidän jokapäiväistä arkeamme. Ilman niitä ei pysty elämään. Mutta vaikka ne menisivät sekaisin, on olemassa mahdollisuuksia selvitä siitä. Haluan antaa sitä toivoa myös muille. Sillä niin kauan kuin on toivoa, on mahdollisuus saavuttaa jotain ja korjata virheet.
Teksti: Sini Rantanen, Takuusäätiö
Valokuvat: Ville Haavasoja