Pärjäämisen eetos, sosiaalinen etäisyys ja köyhien perheiden syyllistäminen
Leimaaminen ja syyllistäminen lisäävät niin vanhempien kuin lasten köyhyydestä kokemaa häpeää. Syyttävän sormen sijaan perheille kannattaa ojentaa auttava käsi, kirjoittaa Mannerheimin Lastensuojeluliiton johtava asiantuntija Esa Iivonen.Yksilön pärjäämistä korostava eetos on yhteiskunnassamme vahva. Pärjäämisen nähdään olevan itsestä kiinni. Pärjäämisen eetoksessa leimaaminen ja syyllistäminen kohdistuvat ihmisiin, jotka eivät ole pärjänneet. Esimerkiksi köyhyys nähdään omana syynä. Tämä näkyy myös lapsiperheköyhyyttä koskevassa keskustelussa ja suhtautumisessa toimeentulovaikeuksissa oleviin perheisiin. Vähävaraisten perheiden vanhempiin liitetään keskustelussa usein syyllistävä moraalinen moite. Toinen keskustelussa esiin nouseva piirre on köyhyyden vähättely: ”ei minunkaan lapsuudessani ollut…”. Vähättely on syyllistämisen lievempi muoto. Siinä köyhyyden kokemusta mitätöidään turhasta valittamisena.
Köyhyys on harvoin itse valittua.
Hyvässä asemassa olevan ihmisen, joka ei ole elämässään kohdannut suurempia vaikeuksia, voi olla hankala asettua sellaisen ihmisen asemaan, joilla näitä vaikeuksia on. Sosiaalisen etäisyyden kasvaessa myötätunto heikommassa asemassa olevia kohtaan helposti vähenee. Jos itsellä ei ole ollut toimeentulovaikeuksia, on helppo kohottaa leimakirves ja syyttävä sormi ja vähätellä köyhien perheiden tilannetta. Oma menestys nähdään vain omana ansiona ja toisten menestymättömyys heidän omana syynään. Köyhyys on kuitenkin harvoin itse valittua. Lapsiperheiden köyhyyden taustalla on monia syitä, kuten yksinhuoltajuutta, työttömyyttä, pitkäaikaissairautta, pienipalkkaisuutta ja pätkätöitä.
Yksilön pärjäämistä ylikorostavassa maailmassa yhteiskunnalliset tekijät jäävät vähälle huomiolle tai ne sivuutetaan kokonaan. Huomiotta saatetaan esimerkiksi jättää, että työmarkkinat eivät kohtele kaikkia ihmisiä yhdenvertaisella tavalla, yhden vanhemman perheiden on vaikeampi pärjätä taloudellisesti tai että perhepoliittisten tulonsiirtojen reaalitaso on selvästi matalampi kuin 1990-luvun puolivälissä.
Leimaaminen ja syyllistäminen lisäävät niin vanhempien kuin lasten köyhyydestä kokemaa häpeää.
Lapsiperheiden köyhyyttä koskevassa nettikirjoittelussa tulee usein vastaan heitto: ”miksi on hankkinut lapsia, jos ei kykene heitä elättämään”. Tämä kuvaa kovaa arvomaailmaa. Eikö köyhällä ole oikeutta perheen perustamiseen? Suomessa syntyvyys on alentunut huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Erityisen paljon se on alentunut heikommassa taloudellisessa asemassa olevien keskuudessa. Onko perheen perustaminen ja lasten saaminen tämän päivän Suomessa vain varakkaamman väen oikeus?
Usein köyhien perheiden tilannetta vähätellään tyyliin: ”hyvin pärjättiin minunkin lapsuudessani ilman älypuhelimia ja tietokoneita”. Lapsuutta, kuten ei muitakaan elämänvaiheita, ei kuitenkaan voi eristää muusta yhteiskunnassa ja museoida takavuosikymmenille. Lapset elävät tässä ja nyt, tämän päivän sosiaalisten normien maailmassa.
Leimaaminen ja syyllistäminen lisäävät niin vanhempien kuin lasten köyhyydestä kokemaa häpeää. Leimaaminen ja syyllistäminen vaikeuttavat rahavaikeuksista selviytymistä ja avun hakemista. Leimaava ja syyllistävä puhe heikentää selviytymistä muutoinkin tavallista haastavammasta arjesta. Toimeentulovaikeuksissa kamppailevissa perheissä lasten ja vanhempien huoli perheen jokapäiväisestä pärjäämisestä on suuri. Tilannetta vaikeuttaa entisestään, jos kanssaihmisten asenne on nuiva ja kylmä. Jokainen meistä voi omalla suhtautumisellaan vaikuttaa vaikeassa tilanteessa olevien perheiden pärjäämiseen. Leimakirveen ja syyttävän sormen sijaan kannattaa ojentaa auttava käsi.
Esa Iivonen
johtava asiantuntija
Mannerheimin Lastensuojeluliitto
Kirjoitus on alun perin julkaistu Takuusäätiön 30-vuotisjuhlajulkaisussa Murra häpeä.